Liedosta Itä-Helsinkiin päivä 2

18.07.2013 Teijo - Perniö - Tenhola - Tammisaari  70km / 160km

  Toinen päivä alkoi aika nihkeästi. Yö oli nukuttu huonosti, nivusissa oli hiertymää, jalat olivat kipeänä eikä edellisillasta ollut jäänyt yhtään vettä. Söin aamupalaksi jotain pientä ja kasasin kamat peräkärryyn. Ajattelin, että tähtään seuraavaksi Perniön keskustaan kauppaan, josta saan sitten paremmin aamupalaa ja vettä.

Ensitöiksi piti taas raahata pyörä ja peräkärry yli pitkospuiden, kantaa jyrkkä kallionsivu ylös, taluttaa pitkin polkua ja samalla varoa törröttäviä kivä ettei peräkärryn pohja raapiutuisi enempää rikki. Pitkospuilla huomasin onnekseni, että minulta oli pudonnut niiden viereen juomajauhepurkki. En tiedä varmaksi onko moisesta suurta apua, mutta ainakin omasta kokemuksesta jaksan paremmin moisella kuin pelkällä vedellä. Repun juomapussissa on tuota vesi+jauhesekoitusta ja pyöränrungon juomapulloissa ihan puhdasta vettä. Sitä en kyllä ollut huomannut, että todennäköisesti samaan kohtaan oli pudonnut myös matkapyyhkeeni, jota en kyllä lopulta edes hirveästi tullut tarvitsemaan paitsi tietenkin heti samana iltana, kun ehdin Tammisaaren leirintäalueelle.

Joutnantie Teijon Puolakkajärveltä Perniön suuntaan

Päivän sää näytti ihan mukavalta. Puolipilvistä ja lämpötilakin oli mukavat 23 astetta. Perniön keskustan kaupalle päästyäni asetin pyörän seinustalle ja menin kauppaan. Ensimmäisenä siellä hyökkää päälle jokin saakelin hyvinvointikapselimyyjä. Kaksi nuorta jamppaa, aika luihuilta vaikuttivat. Toinen ei oikein keskittynyt työhönsä vaan seikkaili puhelemassa puhelimeensa. Kaupasta sain vettä ja ruokaa ja apteekista kävin hakemassa bepanthenia hellänä oleviin nivuusiini, mutta ei siitä sen enempää. Siinä sitten kaupan seinustaa vasten nojaillen söin aamupalani Perniön keskustassa. Seurailin sivusta, kun nämä luihut kauppiaanalut oli heitetty pihalle kaupasta kaupustelemasta, mutta saivat kuitenkin jatkaa työtänsä heti ovensuussa ja pystyttivät pöytänsä niin ettei kukaan vahingossakaan menisi ohi.

Olin jo lähdössä jatkamaan matkaani kohti uusia hiekkateitä, niin eiköhän jostain tule ulkomaalaistaustainen mies, ehkä romanialainen tai jokin muu sieltä suunnalta, kauppaamaan minulle venäläisiä kiikareita. Kuulemma olivat oikein pimeänäkökiikarit ja niillä näki oikein kauas. Käski kokeilla, mutta olin hieman epäileväinen ja piti tarkistaa ensin ettei näy muita, jotka olisivat sillä välin tyhjentäneet reppuni tai laukkuni. No kokeilin kiikareita. Yönäköähän ei päivällä paljoa kokeilla eikä muutenkaan parkkipaikalla hirveästi katseltavaa ole. 200 euroa oli hintana, mutta sanoin tomerana, että en osta. Mihin matkallani olisin kiikareita käyttänyt saati minne ne laittanut. Kieltäydyttyäni yllättäen hinnasta putosi 50 euroa pois ja näin tapahtui myös siihen asti että lopulta kiikarit olisi saanut jo viidelläkympillä. Että kuinkahan aidot ja toimivat kiikarit sitten olivatkaan.

Perniöstä jatkoin matkaani Tammisaarentietä hetken matkaa ja käännyin pian Heikkiläntielle, joka tekee aika suuren mutkan pitkin rannikkoa palatakseen vain takaisin Tammisaarentielle. Heikkiläntie oli perinteistä maaseutumaisemaa, hieman huonokuntoista asfalttitietä, peltoa ja maatiloja. Heikkiläntie vaihtui Kuivastontieksi, joka muuttui hiekkapohjaiseksi siinä kohtaa, kun Varsinais-Suomi vaihtui Uudeksimaaksi. Trollshodvantiellä tuli kiva yllätys ja näin vanhoja kivestä rakennettuja taloja ja vanhan sillan, jossa oli paksu kettinkikaide.

 Täällä Trollshovdantiellä alkoi jo tuntumaan siltä, että eikö tämä päivä lopu ikinä ja usko polkemiseeni hieman horjui. Tällaisten kivojen kohteiden näkeminen kuitenkin sai jatkamaan eteenpäin ja pääsinkin takaisin Tammisaarentielle, josta käännyin Tenholan keskustaan ja siitä jatkoin tekemään mutkaa Krokbyntielle, joka yllättäen oli taas hiekkatie. Hiekkatiet tosiaan olivat ihan kivoja silloin kun hiekka ei ollut irtonaista eikä tiessä ollut hirvesti nimismiehen kiharaa.

 Prästkullantiellä onneksi oli jo kunnon asfaltti ja polkeminen olikin jo hieman sujuvampaa, kun tiesi, että kohta koittaa Tammisaari ja ansaittu lepo. Tammisaari näytti hienolta kaupungilta, mutta en jaksanut enää väsymykseltäni sitä hirveästi tarkkailla. Etsin vain Otto-maattia, jotta voisin maksaa leirintäaluemaksun. Leirintäalueelle päästyäni kasasin telttani ja aloin iltatoimiin. Suihkutavaroita etsiessäni en löytänyt enää jo mainittua matkapyyhettä, joten jouduin tyytymään kuivaan t-paitaan, mutta ajoi sekin asiansa. Iltapalalla sain hyvin ladattua puhelimeni, GPS:n ja vara-akun.

Noin yhdeksän aikaan illalla olin valmis yöpuulle, mutta nukahtamista haittasi jonkin verran alueen mökistä kuuluva musiikki ja riekunta, mikä kuitenkin hiljeni aika pian. Ehkä joku ystävällinen oli käynyt mainitsemassa asiasta. Tällä kertaa nukuin jo paremmin.

Pyöräillen Liedosta Itä-Helsinkiin Päivä 1

Jossain vaiheessa viime kevättä keksin pyöräillä kotoani Liedosta isäni luokse Itä-Helsinkiin. Matkanahan se ei ole pitkä, jos menee suorinta reittiä, mutta ajattelin että ajelen tuolta rannikon kautta ja sainkin lopulta mittariin 340 kilometriä. Eihän tuo joillekin ole matka eikä mikään, mutta minulle se oli ensimmäinen tuollainen muutaman päivän reissu enkä muutenkaan ole noin pitkiä matkoja ajanut päivässä saati peräkkäisinä päivinä.

Ensimmäinen ongelma tuli jo siinä vastaan, että pyöränäni oli vain täysjoustolla varustettu maastopyörä, jolla ei todellakaan ole mukavaa matkata. Tämähän tietenkin tarkoitti sitä, että täytyi ostaa uusi pyörä. Hyvän tovin tutkailtuani pyörämerkkejä, -malleja ja -tyyppejä päädyin cyclocrossiin, koska ajattelin käyttää pyörää myös hiekkateillä ja muihin kesäisiin lenkkeihin. Ostin siis Meridan Cyclocross 4:n. Valintaan vaikutti myös Fillari-lehden antama hyvä arvio pyörästä.

Seuraavaana ongelma oli kuinka kuljettaa matkan tavarat. Jostain syystä en tykkää ajatuksesta kuormata painoa pyörän päälle eli laittaa taakse ja eteen sivulaukkuja. Tutkailin tovin erilaisia tapoja ja valitsin Burleyn Nomad -peräkärryn.

Merida Cyclocross 4 ja Burley Nomad -kärry

Karttapuolen hoitivat ihan tavallinen paperikartta "Reittejä Helsingistä länteen", Garminin pyöräily-GPS Edge 800 ja siihen ostin vielä koko Suomen kattavan tarkan kartaston, jossa näkyy pienimmätkin polut. Tuosta Garminin käytöstä teki hyvin kätevän se, että siihen pystyy suunnittelemaan ja lataamaan valmiiksi pc:llä tehdyn reitin ja gepsi sitten hälyttää, jos sattuu poikkeamaan suunnitellulta reitiltä.

Mutta matkaan on joskus lähdettävä eli ei kun pyörän selkään ja matkaan!

17.07.2013 Lieto - Piikkiö - Sauvo - Kemiö - Teijo  90km - 90km

 

Lähtöpäiväksi valikoitui kaunis heinäkuinen päivä. Kello kävin noin puoltapäivää, kun hyppäsin pyörän selkään ja lähdin kohti ensimmäistä pitempää matkaani. Lämpötila oli jo 20 asteen hujakoilla ja aurinko paistoi kivasti. Sauvon risteykseen asti vanhalla 1-tiellä reitti olikin tuttua, kun on täällä suunnalla jo ehtinyt teitä koluta läpi pyörällä ja autolla jonkin verran.
Sauvon suuntaan ajellessani oli tienposkessa isompi levike, jossa oli jonkinlainen kioski, missä olisi myyty jäätelöä ja muita herkkuja, mutta tyhmä kun olen, niin en tietenkään pysähtynyt vaan jatkoin matkaani ilman taukoa Sauvon keskustaan asti. Siellä käännyin hieman sivutielle katsomaan mitä Karunantiellä tapahtuu. Eihän siellä mitään ihmeellistä. Maalaismaisemaa ja hiekkatietä. Yllättävän nätisti karavaanini kulki myös hiekkatietä pitkin. Toki hieman ylämäissä meinasi takarengas sutaista, jos alla oli liikkuvaa hiekkaa. Muutenkin huomasin, että kärryn kanssa täytyy hieman opetella tasaisempaan ajoon ettei kärry nyi pyörää ylöspäin kiivettäessä.
Karunantiellä olikin jo aika pistää ruokatauolle ja valitsin kivan metsäkalliopaikan, missä laitoin trangian pöhisemään ja ruuat tulille. Ensimmäinen kenttälounas maistui hyvältä ja energiaa tuli hyvin. Ennen matkaa pelkäsin hieman tuota, että miten osaan ravita itseäni tarpeeksi ettei tule mitään heikotuksia tai muita, kun tavallisilla pyörälenkeillä joskus on moista käynyt, kun en ole tarpeeksi syönyt ennen tai matkan aikana.
Lounaan jälkeen matka jatkui hiekkatietä kohti Sauvo-Kemiötietä, missä ajoin korkean sillan yli. En ole mikään korkeiden paikkojen fani ja rekka heilutti ajaessaan koko siltaa. Kieli keskelle suuta ja katse tiehen, niin hyvin selviää.

 

Rungonsalmen silta

Turuntiellä kohti Kemiötä ei sattunut mitään kummallisempaa, polkeminen oli sujuvaa ja mäetkään eivät tehneet ongelmaa. Katselin gepsistäni kohta tulevaa käännöstä ja hetken päästä se jo hälyttikin, että ajoin ohi. Siis geps on aina hieman myöhässä, mikä on ehkä vähän ärsyttävää pitkässä ajossa tai sitten en vain osaa tulkita sitä oikein ja arvioida mikä risteyksistä on se oikea.
Käännyin pienemmälle tielle Kemiön omakotitaloalueelle, jossa piti tietenkin poiketa, kun en jaksanut päätietä koko ajan polkea. Hiekkatiellä bongasin myös kissan ja kissoista pitää kuva myös ottaa.

Kemiön kissa

Kemiön keskustassa pysähdyin tauolle paikallisessa kahvilassa, jossa hörpin hieman kahvia ja söin hyvää leipää. Kyllä tällaisessa paikassa kelpaa pysähtyä.

Kemiötä

Kahvittelun jälkeen suuntasin kohti Perniöntietä ja Teijoa. Ilma oli kuin morsian, tyyni ja lämmin. Pilviä siellä täällä, mutta ei sateen uhkaa. Yllätyin kuinka hyvin autoilijat antoivat minulle tilaa. En tiedä oliko se tuo kärryssäni oleva lippu vai johtuiko se hieman ehkä liiallisista takavaloista, olihan kuitenkin päivä. Asiaa varmasti auttoi myös peräkärryn kirkkaan keltainen väri.
Perniöntiellä Strömmankanavan kohdalla tuli mies polkupyörällä vastaan huutaen, että on minulla komea torpedo perässä. Torpedoksihan sitä peräkärryä pitää siis kutsua. Strömmankanavan seutu oli aika idyllistä, palomiehet pumppasivat vettä säiliöihinsä ja matkailijat nauttivat kesästä ja kauneudesta. Minä se vain jatkoin polkemista enkä malttanut tähänkään pysähtyä, kun tiesin että kohta tulee käännös kohti Teijon retkeilyreitistöä ja yöpuuta.

Alkoi jo hieman jaloissa painamaan tuo mennyt 75-80 kilometriä, kun pääsin Teijon retkeilyalueelle. Katsoin kartasta, että Puolakkajärven rannalle menisi polku tai pieni tie ja sieltä löytyisi laavu ja tulipaikka. Sinne päätin siis telttani pystyttää. Operaatio ei alkanut hyvin. Ensin en löytänyt oikeaa risteystä, josta pääsisi laavulle, vaan seikkailin edes takaisin etsien oikeaa tietä. Vihdoin, kun oikean tien tapaisen löysin alkoikin vastoinkäymiset pikkuhiljaa kasvaa.
Aluksi tie oli jopa ihan poljettavaa.

 Sitten se muuttui ihan poluksi ja talutus hommiksi meni. Tässä vaiheessa viisaampi olisi vain kääntynyt takaisin ja pystyttänyt teltan metsään, mutta enhän minä, kun päätin, että laavulla teen ruokaa ja nukun järven rannalla. Seuraavana aamuna muuten huomasin, että kärryn etureunan kangas oli ikävästi rikkoutunut polulla olleista kivistä.

Tämän mäen päällä oli karavaani pakko irroittaa toisistaan, jättää kärry ylös ja taluttaa pyörä alas. Hetken päästä kantaa myös peräkärry.

 Pitkospuuthan olivat tietenkin niin kapeat, ettei peräkärryn raideleveys sopinut siihen. Kannoin siis kärryn sylissäni laavulle. Kärryssä oli tietenkin kaikki matkaomaisuuteni eli painoa oli riittävästi ja kannettavuus hankalaa. Pitkospuita riitti noin 500 metriä.

 Kädet ja jalat väsyneinä pääsin laavulle ja järven rantaan. Teltta pystyyn ja tulet nuotioon. Kyllä se iltaruoka maistuikin hyvältä 90 kilometrin puurtamisen jälkeen näissä maisemissa. Olisi luullut, että uni olisi tullut helposti, mutta ehei, kipuilin koko yön enkä saanut oikein nukutuksi.

Näihin maisemiin oli hyvä lopettaa ensimmäinen päivä. Jatkoa ensi numerossa..