Liedosta Itä-Helsinkiin päivä 2

18.07.2013 Teijo - Perniö - Tenhola - Tammisaari  70km / 160km

  Toinen päivä alkoi aika nihkeästi. Yö oli nukuttu huonosti, nivusissa oli hiertymää, jalat olivat kipeänä eikä edellisillasta ollut jäänyt yhtään vettä. Söin aamupalaksi jotain pientä ja kasasin kamat peräkärryyn. Ajattelin, että tähtään seuraavaksi Perniön keskustaan kauppaan, josta saan sitten paremmin aamupalaa ja vettä.

Ensitöiksi piti taas raahata pyörä ja peräkärry yli pitkospuiden, kantaa jyrkkä kallionsivu ylös, taluttaa pitkin polkua ja samalla varoa törröttäviä kivä ettei peräkärryn pohja raapiutuisi enempää rikki. Pitkospuilla huomasin onnekseni, että minulta oli pudonnut niiden viereen juomajauhepurkki. En tiedä varmaksi onko moisesta suurta apua, mutta ainakin omasta kokemuksesta jaksan paremmin moisella kuin pelkällä vedellä. Repun juomapussissa on tuota vesi+jauhesekoitusta ja pyöränrungon juomapulloissa ihan puhdasta vettä. Sitä en kyllä ollut huomannut, että todennäköisesti samaan kohtaan oli pudonnut myös matkapyyhkeeni, jota en kyllä lopulta edes hirveästi tullut tarvitsemaan paitsi tietenkin heti samana iltana, kun ehdin Tammisaaren leirintäalueelle.

Joutnantie Teijon Puolakkajärveltä Perniön suuntaan

Päivän sää näytti ihan mukavalta. Puolipilvistä ja lämpötilakin oli mukavat 23 astetta. Perniön keskustan kaupalle päästyäni asetin pyörän seinustalle ja menin kauppaan. Ensimmäisenä siellä hyökkää päälle jokin saakelin hyvinvointikapselimyyjä. Kaksi nuorta jamppaa, aika luihuilta vaikuttivat. Toinen ei oikein keskittynyt työhönsä vaan seikkaili puhelemassa puhelimeensa. Kaupasta sain vettä ja ruokaa ja apteekista kävin hakemassa bepanthenia hellänä oleviin nivuusiini, mutta ei siitä sen enempää. Siinä sitten kaupan seinustaa vasten nojaillen söin aamupalani Perniön keskustassa. Seurailin sivusta, kun nämä luihut kauppiaanalut oli heitetty pihalle kaupasta kaupustelemasta, mutta saivat kuitenkin jatkaa työtänsä heti ovensuussa ja pystyttivät pöytänsä niin ettei kukaan vahingossakaan menisi ohi.

Olin jo lähdössä jatkamaan matkaani kohti uusia hiekkateitä, niin eiköhän jostain tule ulkomaalaistaustainen mies, ehkä romanialainen tai jokin muu sieltä suunnalta, kauppaamaan minulle venäläisiä kiikareita. Kuulemma olivat oikein pimeänäkökiikarit ja niillä näki oikein kauas. Käski kokeilla, mutta olin hieman epäileväinen ja piti tarkistaa ensin ettei näy muita, jotka olisivat sillä välin tyhjentäneet reppuni tai laukkuni. No kokeilin kiikareita. Yönäköähän ei päivällä paljoa kokeilla eikä muutenkaan parkkipaikalla hirveästi katseltavaa ole. 200 euroa oli hintana, mutta sanoin tomerana, että en osta. Mihin matkallani olisin kiikareita käyttänyt saati minne ne laittanut. Kieltäydyttyäni yllättäen hinnasta putosi 50 euroa pois ja näin tapahtui myös siihen asti että lopulta kiikarit olisi saanut jo viidelläkympillä. Että kuinkahan aidot ja toimivat kiikarit sitten olivatkaan.

Perniöstä jatkoin matkaani Tammisaarentietä hetken matkaa ja käännyin pian Heikkiläntielle, joka tekee aika suuren mutkan pitkin rannikkoa palatakseen vain takaisin Tammisaarentielle. Heikkiläntie oli perinteistä maaseutumaisemaa, hieman huonokuntoista asfalttitietä, peltoa ja maatiloja. Heikkiläntie vaihtui Kuivastontieksi, joka muuttui hiekkapohjaiseksi siinä kohtaa, kun Varsinais-Suomi vaihtui Uudeksimaaksi. Trollshodvantiellä tuli kiva yllätys ja näin vanhoja kivestä rakennettuja taloja ja vanhan sillan, jossa oli paksu kettinkikaide.

 Täällä Trollshovdantiellä alkoi jo tuntumaan siltä, että eikö tämä päivä lopu ikinä ja usko polkemiseeni hieman horjui. Tällaisten kivojen kohteiden näkeminen kuitenkin sai jatkamaan eteenpäin ja pääsinkin takaisin Tammisaarentielle, josta käännyin Tenholan keskustaan ja siitä jatkoin tekemään mutkaa Krokbyntielle, joka yllättäen oli taas hiekkatie. Hiekkatiet tosiaan olivat ihan kivoja silloin kun hiekka ei ollut irtonaista eikä tiessä ollut hirvesti nimismiehen kiharaa.

 Prästkullantiellä onneksi oli jo kunnon asfaltti ja polkeminen olikin jo hieman sujuvampaa, kun tiesi, että kohta koittaa Tammisaari ja ansaittu lepo. Tammisaari näytti hienolta kaupungilta, mutta en jaksanut enää väsymykseltäni sitä hirveästi tarkkailla. Etsin vain Otto-maattia, jotta voisin maksaa leirintäaluemaksun. Leirintäalueelle päästyäni kasasin telttani ja aloin iltatoimiin. Suihkutavaroita etsiessäni en löytänyt enää jo mainittua matkapyyhettä, joten jouduin tyytymään kuivaan t-paitaan, mutta ajoi sekin asiansa. Iltapalalla sain hyvin ladattua puhelimeni, GPS:n ja vara-akun.

Noin yhdeksän aikaan illalla olin valmis yöpuulle, mutta nukahtamista haittasi jonkin verran alueen mökistä kuuluva musiikki ja riekunta, mikä kuitenkin hiljeni aika pian. Ehkä joku ystävällinen oli käynyt mainitsemassa asiasta. Tällä kertaa nukuin jo paremmin.